13.04.2022

Sooninen temppeli

Hej alla människor!

Vähän on taas tekemällä tehty tuo otsikko. Emme lähde silti hätääntymään, sillä tämä blogi ei otsikostaan huolimatta kerro tiibetiläisten tantramunkkien kulhohoidoista, vaan ihan jostain toisenlaisesta sooniseta, vähän ärhäkämmästä sielun ja mielen hoidosta. 

No mutta kumminkin. Postilaatikolla tuossa kipaisin, niin sinne oli Posti-Pate kuljettanut pitkään havittelemani bändipaidan. Hihkaisin että siinähän se nyt on, paita sekä seuraava blogin aihe, kerta mun kaikkiaan! Naapuri tsiikaili vähän sillä ilmeellä, että jokseenkin omalaatuinen on tuo kaveri, kun keskellä päivää postilaatikolla noin riemukkaasti ilakoi. 

Tätä kyseistä paitaa olen kyllä todella pitkään havitellut, nyt vihdoin löyty. Tilasin saman tien siis kaksi.

Mistäkö moinen havittelu? Vuosien etsimisen jälkeen piinaksi asti itselle muotoutunut jo vähän älytönkin mielihalu, ja kyseessä on kumminkin mielestäni yksi mageimpia ja rockeimpia levynkansia mitä on, ja aivan älyttömän kova myös albumin musiikillinen sisältökin!
 

 

Ensin lyhyesti bändistä The Cult. Brittiläinen yhtye, joka on tuupannut tulemaan vuodesta 1984 tällä kyseisellä nimellä. Tuona vuonna ilmestyi myös ensimmäinen tekele Dreamtime. Kymmenen albumia ilmestynyt tähän mennessä ja vieläkin ovat kaikkien vaiheiden, taukojen, päihdeongelmien ja re-unioiden jälkeen voimissaan.

Kolmas albumi Electric (1987) aiheutti heille jo pientä breikkaamista ja maailmalla esiintymisiä. Tätähän tuotteli Rick Rubin osittain. Rubinhan on siis tämä tuottajahirmu, jonka listalla on mm. Metallica, Red Hot Chili Peppers, Johnny Cash, Adele, Mick Jagger, Tom Petty, Slayer… ihan siis tällanen tyypillinen “ketä meitä siinä nyt oli” –tyyppinen lista.

Niinkuin aika moni meistä muistakin, kitaristi Billy Duffy ja laulajaepeli Ian Astbury päättivät muuttaa Los Angelesiin, isomman soundin ja suosion perässä. Päätyivät siitä sitten kumminkin tekemään neljättä albumiaan kanadalaisen tuottajahirmu Bob Rockin kanssa Kanadaan, kun eivät brittiorkkana halunneet kuitenkaan liian amerikkalaisen kuuloista albumia. Tämä yhteistyön voinee katsoa jossain määrin onnistuneenkin, myihän kyseinen Sonic Temple –albumi platinaa Yhdysvalloissa ja kapusi hyville sijoille myös billboard-listoilla.

Sonic Temple oli myös ehkä se ensimmäinen isommasti breikannut lettu myös Bob Rockille. Tämän jälkeenhän Rock tuotti mm. Metallican kuusi albumia (mm. Metallican “Mustan albumin"), Bon Jovia, David Lee Rothia, Cheriä, Motley Crüeta, ja ketä meitä siinä nyt taas oli… pitänee muuten blogistella joskus näitä tuottajajannujakin hieman (note to self).

Sonic Temple –albumille demottiin ensin 14 biisiä, joihin rummut paukutteli Kiss-orkesterista tuttu Eric Singer. Ei kuitenkaan kissamiehellä oikein lähteny, joten duunattiin uusi 15 biisin demo, jossa rummut veteli Bob Rockin bändistä Chris Taylor.

Vaan eipä kelevanna vielä sekkään, ja levylle päätyi lopulta sieltä Kandasta Bryan Adamsin rumpali Mickey Curry. Joka on muuten aivan hemmetin kovan luokan pannukuski. Ja kuuluu just näihin rumpaleihin, joista ei tyyliin "koskaan puhuta". Mies on soittelut mm. Alice Cooperin, Tina Turnerin, Cherin, Elvis Costellon, Tom Waitsin, Survivorin (ja ketä meitä siinä taas oli) kanssa!

The Cult lähti albumin julkaisun jälkeen rundille Metallican lämppäriksi, ja kun Mickey Curry ei omien kiinnityksiensä takia ehtinyt, rumpaliksi kiertueelle tuli Matt Sorum. Sama seppä, joka myöhemmin nähtiin mm. Guns N´ Rosesin pannuhuoneessa, Steven Adlerin päihdevehkelyiden takia. 

Tältä albumilta ehkä ne kaksi suosituimpaa ja kuuluisimpaa kipaletta ovat tämä tämä Fire Woman…

 

 

...ja toisena tämä Edie (Ciao Baby), joka muuten on omistettu underground-elokuvien näyttelijättärelle ja valokuvamallille Edith Minturn “Edie” Sedgwickille. Sama tsubu tunnettiin myös yhtenä Andy Warholin “supertähdistä”.  Kärsi monista pyykkisistä sairauksista, ja oli siinä ohella myös harjaantunut kleptomaani. Menehtyi päihteisiin 28-vuotiaana.
 

 

Ja sitten Luigi-sedän omat suosikit!

Eli tämä. Voi veljet tässä tuota Ian Astburyn vokaalisuoritusta, jos missä tahansa muuallakin. Ihan tajuton tuo herran soundi! Astbury kuuluu kyllä Luigi-herran Top 3 -miesvokalisteihin. Kevyestikin vielä!

 

 

Tekivät 2019 Sonic Templen kunniaksi kiertueen, kun albumi täytti 30 vuotta. Enpä nähnyt. Enkä ole toistaiseksi vielä muutenkaan nähnyt The Cultia livenä. Se tilanne pitää, jos suinkin vaan mahdollista, vielä jossakin vaiheessa korjata. Voi kyllä olla että sillä keikalla pakahdun palasiksi…
 

 

Semmosia höpötyksiä tällä kertaa! Jos haluatte siinä valtavassa dadaismin kaipuussanne kuunnella välillä erittäin hienon, ison ja rehellisen kitararock-albumin, niin Sonic Templeä kovempaa levyä en kyllä nyt tähän hätään keksi. Appetite For Destructionin kaikki nyt muutenkin osaa jo ulkoa. Tämä soimaan, siiderin sihinää, ja kesää kohti! UGH!

Have Mercy!
- Luigi